Pasi Kovalainen

Artikkeli Suomen ICOMOS-lehdessä 5/2000

FM Pasi Kovalainen & FT Petri Vuojala

NÄKÖKULMA OULUN 1800-LUVUN RAKENNUSHISTORIAAN. MATERIAALIEN JA RAKENTEIDEN KEHITYS PALOVAKUUTUSASIAKIRJOJEN VALOSSA

Suomalaiset palovakuutusasiakirjat ovat poikkeuksellisen luotettavia ja tarkkoja rakennustutkimuksen lähteitä. Niihin on turvauduttu tähän mennessä lähinnä yksittäisten rakennusten tutkimuksessa ja ajoituksessa. Asiakirjojen laajempi ja järjestelmällisempi kaupunkitutkimuksellinen hyödyntäminen on törmännyt käytännölliseen esteeseen. Dokumentteihin tallennetun kokonaisen kaupungin rakennuskannan kehitystä kuvaavan kvantitatiivisen aineiston hallinta olisi ollut ennen tietotekniikan tuloa lähestulkoon mahdoton tehtävä.

Suomen palovakuutusjärjestelmä kävi 1800-luvulla läpi useita murroksia. Turun vuoden 1827 palon jälkeen puolivirallinen Suomen Palovakuutuskonttori (Brandförsäkrings - Contoiret i Finland) koki konkurssin. Sen jälkeen vuonna 1832 maahan perustettiin uusi valtiollinen Suomen Yleinen Paloapu-Yhtiö (Allmänna Brandstods-Bolaget i Finland), joka toimi Intendentin konttorin alaisuudessa. Se muutti 1860 nimensä Suomen Kaupunkien Yleiseksi Paloapuyhtiöksi. Yhtiön asiakirjat ovat säilyneet Kansallisarkistoon tallennetussa vakuutusyhtiö Tarmon arkistossa.

Yksityisten kiinteistöjen vakuuttaminen sai yhä suurempaa suosiota toistuvien suurten kaupunkipalojen vauhdittamana. Maksuun tulevien palokorvausten vuoksi olemassa olevat kiinteät omaisuusarvot oli pakko dokumentoida asiakirjoihin mahdollisimman tarkasti. Paloapuyhtiön toimihenkilöt mittasivat vakuutetut rakennukset, inventoivat vakuutukseen tulevan kiinteän omaisuuden sekä arvioivat yksityiskohtaisesti eritellen omaisuuden rahallisen arvon. He tallensivat kokoamansa tiedot ja hinta-arviot määrättyjen, ennalta annettujen kaavojen mukaisessa järjestyksessä asiakirjoihin. Sen jälkeen vakuutuskirjat lähetettiin Helsinkiin yhtiön virkailijoiden tarkastettaviksi.

Oulun kaupunki tuhoutui lähes kokonaan vuoden 1822 palokatastrofissa. Palon jälkeen kaupunki kaavoitettiin uudelleen ja jälleenrakennettiin. Merkittävä osa uusista taloista vakuutettiin lähes heti niiden valmistuttua. Vakuutettujen rakennusten osuus rakennuskannasta kasvoi tasaisesti siten, että 1865 56 % tonteista oli vakuutettu. 1882 jo noin 95 % kaikista rakennetuista tonteista oli vakuutettu - ainakin osaksi.

Valtaosa vakuutuksista oli otettu luonnollisesti Yleisestä Paloapu-Yhtiöstä. Sen ohella eräät kauppiaat olivat ottaneet lisävakuutuksia palojen varalta mm. ruotsalaisesta, 1855 perustetusta vakuutusyhtiö Skandiasta ja arkistolähteiden mukaan myös englantilaisesta Phoenix-yhtiöstä. Näiden vakuutusten asiakirjat ovat oletettavasti tallennetut kyseisten yhtiöiden arkistoihin ja ovat toistaiseksi tutkimattomia.

“Oulun rakennushistoria 1822- 1882″ on osa Suomen Akatemian rahoittamaa ja prof. Kaisa Broner-Bauerin johtamaa tutkimushanketta, jonka kohteena ovat historiallisten kaupunkien kokemat muutosprosessit. Osaprojektin tavoitteena on rekonstruoida Oulun kaupungin rakennushistoria mainittujen vuosien välisenä aikana. Arkkitehti Kaarina Niskalan vastuulla on kaupungin rakennushistorian tutkiminen vuosien 1882 ja 1939 välisenä ajanjaksona.

Tutkimus on käynnistynyt palovakuutuskirjojen tarkalla lukemisella ja niihin tallennetun aineiston kokoamisella ja luokittelulla digitaaliseen tietokantaan. Tällä hetkellä noin 3500 erillistä rakennusta koskevat tiedot odottavat tilastollista ja historiallista analyysiä. Tutkimuksen kohteena on ollut kaikkiaan 1010 vakuutusasiakirjaa.

Koottu tietokanta on kattava alueellisesti, ajallisesti, teknisesti ja sosiaalisesti. Se sisältää tiedot talojen omistajista, funktioista, rakenteista, materiaaleista, julkisivuista, rakennusvuosista ja mittatiedot tonteista, rakennuksista sekä niiden yksittäisistä osista, kuten ikkunoista, ovista. Rakennuksia ja niiden osia koskevat hinta-arviot ovat myös tallennetut tietokantaan tulevaa käyttöä varten. Dokumenttien liitteiksi alunperin laaditut tonttikartat selostuksineen on skannattu sellaisenaan tietokannan yhteyteen.

Skannattu tonttikartta. Laivuri Jacob Wilhelm Callmeijerin tontti I/70 vuonna 1846 (nykyinen katuosoite Rantakatu 6). No 1, päärakennus vuodelta 1828, No 2, talousrakennus 1828, No 3 ulkohuone 1828, No 4, uusi päärakennus vuodelta 1845. Tarkemmin tontin ja rakennusten vaihteista voi lukea kirjasta Pasi Kovalainen: “Vihreä talo meren rannalla”. Kustannus Pohjoinen 2000, ISBN 951-747-346-0.

Vakuutusasiakirjat muodostavat tutkimuksen tärkeimmän ja kattavimman lähdepohjan. Täydentävänä aineistona käytetään 1850-luvulta asti karttuneita rakennuspiirroksia ja valokuvia. Muun kirjallisen arkistomateriaalin (kaupungin ja valtionhallinnon asiakirjat) lisäksi rekonstruktiotutkimuksen tueksi otetaan olemassa olevien säilyneiden rakennusten inventointi.

Perinteisen ja muodoltaan kirjallisen kaupunkitutkimuksen lisäksi tutkimus tuottaa oheistuotteenaan tulokseksi toiminnallisen tietoverkkopohjaisen kolmiulotteisen mallin, joka kuvaa visuaalisesti kaupungin kehittymistä vuosien 1822 ja 1882 välillä. Työn alkuvaiheessa digitaaliseen muotoon tallennetut tonttikartat ja numeeriset mittatiedot yhdistetään kattavaksi kaupunkikartaksi. Kun se liitetään nykyiseen digitaaliseen kartta-aineistoon, on tuloksena arkeologinen kaupunkikartta, joka osoittaa tarkasti kadonneiden rakennusten sijainnin nykyisessä kaupunkirakenteessa.

Oulussa oli vuonna ennen asemakaavan vahvistamista 1825 yhteensä 342 lämmitettävää huonetta sekä 203 kylmää huonetta. Oulun vuoden 1831 tammikuun rakennuskannan inventointi kertoo, että kaupungissa oli tuolloin 610 päärakennus, joissa oli yhteensä 226 salia ja 1125 kamaria. Muita tulisijallisia huoneita olivat 97 leivintupaa, 118 pirttiä ja 94 saunaa. Palovakuutuksista voidaan rakentamisen huippuvuoden olevan 1827, jolloin valmistui lähes 200 rakennusta. Vuonna 1827 rakennettu kerrosala on neliömetreinä 16000. Vuoden 1831 jälkeen rakentamistahti vakiintuu runsaaseen kahteenkymmeneen uuteen rakennukseen. Tilastollisesti havaittava huippu rakentamisessa syntyi 1846 kahden korttelin tuhouduttua tulipalossa. Mainittuna vuonna Ouluun rakennettiin uusia taloa 3600 m2.

Tonttien rakentaminen noudatti perinteistä tapaa. Päärakennuksen lisäksi tontilla oli useita pienempiä eri tarkoituksiin rakennettuja talousrakennuksia, esim. leivintupa, pryykikööki, sauna, aitta, navetta, talli, sikolätti, liiteri ja kansanhuone.

Laivuri Petter Petrellin tontti I/69 vuodelta 1850 (nykyinen katuosoite Rantakatu 4). 1. päärakennus, 2. leivintupa, 3. aitta, 4. talous- ja varastorakennus, 5. navetta ja talli, 6. aitta, 7. liiteri, 8. pryykikööki ja sauna, 9. sikolätti ja 10. huusi.

Useimmiten rakennukset tehtiin hirrestä tai ne olivat rankorakenteisia. Tyypillinen oululainen päärakennus oli lyhytnurkkainen rossipohjainen hirsitalo, joissa oli noin 90 cm korkea kivijalka. 1860-luvulla siihen oli lisätty jo mahdollinen ulkovuoraus ja siinä oli 4 –12 huonetta. Suuremmissa taloissa oli normaalisti karoliininen pohjakaava.

Tohtori Gargerin tontti I/36 vuonna 1831. Päärakennuksessa huone A on suuri sali ja I on kirjasto. Kansallisarkiston toimesta skannattu asiakirja. STO 21/256 kd 1833.

Palovakuutuksista selviää rakenteen lisäksi käytetyn puutavaran ikä ja laatu. Alustavan arvion mukaan noin 10 % asuinrakennuksista oli tehty kierrätystavarasta. 1860-luvun alussa ryhdytään kaupunkiin rakentamaan kilpukkataloja. Kysymyksessä on lankunpäistä muuraamalla tehty talo.

Vaikka 1800-luvun Oulu olikin puukaupunki, niin kaupungista löytyi aika monta kivi- tai tiilirakennusta. Kivitalojen lukumäärä oli 1882 90, joista suurin osa oli verstaita, pajoja ja polttimoita.

Lähteiden mukaan 1845 puolet vakuutetuista taloista oli maalattu. Rakennuksien maalaus yleistyi varsin hitaasti, koska vielä 1862 40 % vakuutetuista taloista oli maalaamattomia.

Uutta tietoa on saatu talojen väreistä. Ehkä yllättävintä on se, että 40 % maalatuista taloista oli maalattu vihreällä keittomaalilla. Keittomaalin pigmentteinä käytettiin aluna vihreää tai maavihreää, jota löytyy mm. Vihannista noin 70 km päästä Oulusta. 1820-luvun lopulta lähtien keittomaaliohjeita julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa. Punamullattuja taloja oli 52 % ja keltaisia 8 %.

OULUN VÄRIT 1862

R = punainen (punamulta), G = vihreä (aluna- tai maavihreä keittomaali), Y = keltainen (keltamulta tai keltainen öljymaali) W= valkoinen (valkoinen öljymaali), gr = harmaat maalaamattomat rakennukset. Sininen viiva = rakennettu kaupunkialue tammikuussa 1831.

Karttaan on merkitty kaikki vuoteen 1862 mennessä vakuutetut tontit.

© Pasi Kovalainen

Oulun kaupungin rakennusjärjestyksessä vuodelta 1823 ei kaupungissa yleisestä vihreästä väristä mainita sanaakaan. Siinä määrättiin selkein sanoin, että rakennusten seinät tuli maalata keltaisiksi tai vaalean harmaiksi ja katot punaisiksi tai mustiksi vallitsevien uusklassismin ihanteiden mukaisesti.

Koska tavallisesti vain rakennusten nurkat oli suojattu laudoituksella, oli hirsipintoja suojaava keittomaali yleisin käytetty maalityyppi. Valkoista öljymaalia käytettiin nurkkalaudoituksessa ja ikkunoissa. Perinteinen tervan käyttö julkisivuissa oli ankarasti kielletty paloturvallisuuden vuoksi.

Vastoin kaikki odotuksia vuorilaudoitus ilmaantui rakennuksiin varsin hitaasti. Ensimmäinen talo vuorattiin jo 1828, mutta seuraava vasta 1831. Päärakennuksista vasta noin 10 % oli vuorilaudoitettu 1840-luvun lopulle tultaessa. Rakennuksien laudoittaminen yleistyy vasta 1870-luvulla, mihin vaikutti ilmeisesti 1856 voimaan tullut Suomen Kaupunkien Yleinen Rakennusjärjestys, joka edellytti fasadien suunnittelua kaikkiin taloihin.

Lauta oli yleisin katemateriaali Oulussa aina 1880-luvulle asti. Silloin vielä 85 % rakennuksista oli lautakatollisia. Osassa päärakennuksia oli ns. paperikatto, jossa eristeenä oli käytetty tervalla kyllästettyä lumppupaperia. Paperi oli katossa joko pintakerroksena tai tuohen korvikkeena kahden lautakerroksen väliin sijoitettuna. Ensimmäinen peltikatto asennettiin 1830 Oulun lyseoon. Ensimmäiset maininnat pärekatosta löytyvät asiakirjoista vuonna 1858, jonka jälkeen pärekatot yleistyivät varsin hitaasti – vastoin kaikkia odotuksia. Rakennuksien katoista 1882 vasta 7 % oli katettu päreillä.

Päärakennuksien sisätilat käytettiin normaalisti liimamaaleja. Hirsien raot tasoitettiin laastilla ja seinien koristelu toteutettiin ehkä salboonamaalauksella. Myöskään painetut ja maalatut tapetit eivät olleet harvinaisia. Palovakuutuksissa on voitu myös mainita ulkomailta tuotujen tapettien alkuperä.