Irene Hallamäki

Palasin tänä iltana neljän vuorokauden vappureissusta erilaisilla kulkuneuvoilla. Jätin jääkiekkohuumaa juhlivan Jyväskylän perjantai-iltana koiran ja nyssäköiden kanssa Paunun pikavuorolla, ja suoritin välilaskun Tampereelle. Kauppareissun yhteydessä tuin teekkarien harrastustoimintaa ostamalla ajankohtaisesti ydinjätetynnyriksi naamioidun Tamppi-painotuotteen.

Lauantaina matkustin IC2:lla Helsinkiin Vihreiden Naisten kevätkokoukseen, joka pidettiin puoluetoimiston Koijärvi-salissa. Akkojen kaklatus kesti neljä ja puoli tuntia, ja jouduin aikataulun petettyä perumaan treffit kaupungilla vanhan koulutoverin kanssa. Kokous loppui sitten kuitenkin aikanaan, ja seurueeni riensi hankkimaan liput Pendoliinoon. Lähtöä odotellessa söin pikapäivälliseksi hauskan fetapatongin. Jarrut eivät jäätyneet, juna pysyi raiteilla, ja saavuimme Tampereelle vain muutaman minuutin myöhässä. Reissuni kesti nysseineen ja odotteluineen melkein kaksitoista tuntia, mutta onneksi muistin ottaa junamatkojen viihteeksi virkkuun mukaan.

Sunnuntain lepäsin ja ulkoilin. Nokian linturetkellä näkyi lähinnä parittelevia naurulokkeja ja kaaliperhonen. Tippaleipä mureni autoon, ja sima oli niin kitkerää, että sitä täytyi loiventaa sitruunalimsalla. Salmiakkitankkauksen jälkeen iltalenkki sujui rivakasti. Koira aloitti uimakautensa kahlailemalla rantasulassa.

Maanantaina aamupäivällä käväisin Tampereen keskustassa katsomassa torin vappuhulinaa. Kauppahallissa on pakko aina pyörähtää, kun kotiseudulla ei sellaista enää ole. Kiersin myös Stokkan, koska Helsingissä en sitä ehtinyt tehdä. Muistin tietenkin vanhaa suosikkiani, Kuninkaankadun Punanaamiota, josta haen säännöllisesti halloweenkrääsää.

Kaduilla oli taas kerjäläisiä. Sekä hanurinsoittajia. Peippojen lailla he olivat vallanneet reviirinsä säännöllisin välimatkoin. Kun yhden hanurin renkutus jäi taakse, alkoi seuraava jomottaa korvissa. Yksi setä soitti saksofonia tai jotain muuta vempelettä aseman lähellä aamusta iltaan. Soittotaidottomat vain kyyhöttivät muki kädessä. Joukosta erottui nuoripari, jonka ”kotimainen vaihtoehto” -kylteissä pyydettiin rahaa vappukaljoihin!

Iltapäivällä järjestimme koiralleni treffit terrierinuorukaisen kanssa Hatanpään Arboretumissa. Omistajat viettivät leikittämisen ohessa mukavan vapunavauspiknikin kotitekoisine munkkeineen ja karvaisine juustopaloineen. Sää ei olisi voinut olla paljonkaan parempi, ja jäättömän Pyhäjärven liplatus toi kesätunnelman.

Illalla lähdettiin Akaaseen vapunviettoon. Siellä meitä jo odotettiin grilliruokien ja kuohujuomien kanssa. Lihansyöjätkin kokeilivat grillattuja, teollisia soijaleikkeitäni, ”Irenen Pökäleitä”, ja totesivat ne sitkeydessään yllättävän lihamaisiksi mutta turhan miedoiksi. Juomapuoli jäi vähän heikommalle, sillä neljän kuukauden dieetin ja raittiuden jälkeen minulle ei maistunut edes Stroh. Illalle varatuista saunasiidereistä sain alas vain kaksi. Tämähän viittaa merkittävään alkoholiongelmaan.

Isäntäväki tarjosi vieraille tänään jännittävän vappuajelun moottoripyörän selässä, yhdelle kerrallaan tietenkin. Minutkin kapaloitiin kevlarpanssariin, ja kipusin lainakamppeissa kyytiin. Olin ajatellut menon olevan ihan päätöntä, mutta luotettava kuljettaja ohjaili säyseää rautahepoa tottuneesti ja jousitus oli hyvä. Eniten yllätyin voimakkaista kallistuksista mutkissa sekä sivutuulen vaikutuksesta satasen vauhdissa. Moottoritie oli hiljainen eikä yhtään kuuma.

Jouduin hieman tarkistamaan näkemyksiäni moottoripyöräilystä kuultuani, että kaverien Yamahan polttoaineenkulutus on täydelläkin lastilla pienempi kuin perusperheautolla! Sitten mietimme erilaisten sivuvaunujen ja peräkärryjen lisäämistä varustelistaan, jotta kyytiin saataisiin lapsia, koiria ja kaikenlaisia varusteita, joita henkilöautoissa kuljetetaan…

Ei ole moottoriurheilu minun juttuni kuitenkaan. Huomenna palaan arkeen ja ajan taas vm. -93 polkupyörälläni, johon syksyllä uusittiin koko voimansiirtojärjestelmä.

… mutta kerronpa kuitenkin viimeaikaisista keittiökokeiluistani. Koe-eläiminä olivat uudenvuodenaaton pahaa aavistamattomat, lihaa diggaavat juhlavieraat.

Alkukeiton kanssa meni vielä ihan hyvin. Olin onneksi harjoitellut tomaatti-vuohenjuustokeiton tekemistä pari kertaa. Aloitin ”kuullottamalla” (melkein-pohjaan-polttamalla) sipuleita ja valkosipulia kattilassa. Lisäsin litran vettä, kaksi kasvisliemikuutiota, porkkanaviipaleita ja kilon paseerattua tomaattia sekä ruikkauksen tomaattipyrettä. Mausteeksi lätkin mustapippuria, basilikaa ja juustokuminaa, johon tutustuin saatuani tietää, että se on falafelpalleroidenkin salainen lisäaine. Jostain syystä löytämissäni ohjeissa mainitaan myös sokeri, jota lisäsin 2 tlk. Porkkanat eivät ehtineet taaskaan kunnolla kypsyä, ne olisi kannattanut raastaa. Vieraat olivat jo saapuneet, kun lopulta ehdin paloittelemaan kaksi patukkaa vuohenjuustoa keiton sekaan. Soseutin keiton sauvasekoittimella korkeassa kattilassa roiskeiden minimoimiseksi, ja lisäsin vielä ruokakerman. Keiton kanssa söimme vastapaistettuja valmispatonkeja. Nam.

Mutta se pääruoka! Uhkarohkeasti olin päättänyt kokeilla burgundinpataa keinolihalla. Aloitin jo iltapäivällä tämänkin ruuan valmistuksen sipuleista ja porkkanoista. Lisäsin pari purkkia tomaattimurskaa, vettä, puoli pussia soijasuikaleita ja lihaliemikuutiot, joiden takia ruoka lakkasi olemasta vegaaninen. Vanhat hillosipulit kelpasivat sekaan mainiosti. Mausteeksi meni valkosipulia, laakerinlehtiä, timjamia ja jälleen mustapippuria. Suurustin hieman veteen sekoitetuilla vehnäjauhoilla. Keiteltyäni seosta jonkin aikaa kaadoin sen kissanmentävään lasivuokaan, lisäsin sekaan lasillisen punaviiniä ja tuikkasin ruuan pariksi tunniksi uuniin. Tarjoilin sitä sitten perunoiden kanssa. Varsin pian ilmeni, että pata oli liian löysää ja vain kalpea aavistus lihaisasta esikuvastaan, jota aiemmin olen tarjonnut. Synkkä hiljaisuus vallitsi ruokapöydässä, eikä kukaan halunnut santsata – paitsi viiniä. Onneksi seuraavaksi tarjolla oli juustoja ja keksejä nälän hillitsemiseksi.

Jälkiruoaksi oli Keskisuomalaisesta bongattu glögivanukas. Sekin oli vähemmän vegaaninen, koska kermavaahtoon lisättiin sokerin, vaniljasokerin, glögimausteiden ja kermaliköörin lisäksi teurasjätteistä valmistettua liivatetta. Tämän vaiheen tein edellisiltana, ja aattona lisäsin kermaosan päälle glögitiivisteestä ja liivatteesta tehdyn hyytelön. Annokset olivat kovin pienet, mutta maku oli herkullinen. Kerrankin kannatti lukea sanomalehteä.

Puoliltaöin nautimme vielä kahvit ja glögit omenahyytelötortun kanssa, jota teen vain kerran vuodessa. Tarjolla oli erikoisen muotoisia pipareita ja myös joulutorttuja, joiden hillosilmänä oli liotetuista kuivaluumuista ilman mitään lisäaineita surautettu sose koristeltuna tomusokerilla.

Kelpasi jättää vuosi 2010 taakseen.

Varoitus: tämän tekstin lukeminen spoilaa kokemuksen elokuvaan meneviltä (ja sen jo nähneiltä joka tapauksessa loppuillan).

Kävin viikko sitten katsomassa maailmallakin kohutun Suomi-filmin Rare Exports. Astuin saliin aivan pystymetsästä, tutustumatta etukäteen taustalla vaikuttaviin Helanderin lyhytelokuviin tai edes kritiikkeihin. Kauhukomedian vaativassa mutta valitettavan ylenkatsotussa lajissa elokuva oli positiivinen yllätys. Tästä tulee klassikko! Nuorenpuoleinen yleisö suorastaan mylvi käsikirjoituksen runsaille kirosanoille, jotka itsetarkoituksena tosin ennen pitkää alkoivat syödä toisiaan. Tämä elokuva olisi hauska nähdä ainakin saksaksi dubattuna: alkuperäisen version jäyhää karkeutta on vierailla kielillä mahdoton tavoittaa. Elokuva on niin äijä, ettei poroissakaan mahda olla yhtään naaraspuolista.

Epäjohdonmukaisuuksien bongaaminen on aina osa katselunautintoa. Tällä kertaa esimerkiksi helmipöllön puputus joulukuisessa tunturissa toi hymyn huulille. Puoliväliin asti luulin, että tarina sijoittuu tarkoituksella 1970-luvulle, sen verran tutun näköisiä kohteita tuli vastaan lavasteissa ja puvustuksessa – osan tunnistin ehkä jopa omasta garderoobistani. Ilmeisesti tarkoitus kuitenkin on pitää pilkkanaan arktisen alkutuotannon parissa kamppailevaa väestönosaa?

Ja olihan siinä kauhuakin, tosin hieman odottamattomassa kontekstissa. Elokuvan ikäraja on 13 vuotta ja hyvä niin: sen verran alitajuntaan työntyvä näky alastomat vaarit ovat harppoessaan silmät kiiluen kohti viatonta pikkupoikaa. Vanhusten kaikki karvoitus on muuten siirretty naaman alaosaan.

Hankikohtausten ukkelianimaatiot ovat tämän filmin heikoin kohta. Ne eivät oikein kestä katsomista valkokangaskoossa, mutta ehkä niillä saadaan se tarvittava lastenelokuvamaisuus lystikkääseen joulusatuun. Jouluperinteitä sinänsä tässä pannaan halvalla edestä ja takaa, kuten lämminhenkisen jouluelokuvan traditiotakin. Tämän jälkeen joulupukkeja katsoo ihan toisin silmin.

Loppukohtaus sisältää järkyttävän viittauksen lähiaikoina puheena olleeseen eläkeiän nostoon, elinikäiseen oppimiseen ja uudelleenkouluttautumiseen, kun manalasta nousseista mykistä dementikoista leivotaan tuottavia kansalaisia. Lisäksi näytetään, kuinka joulupukkien pakkaaminen kontteihinsa ratkaisee päälleen kääntyneen väestöpyramidin ongelman.

En jäänyt seuraamaan lopputekstejä, mutta toivon niissä lukeneen ”Eläkeläisiä ei vahingoitettu elokuvan teon aikana”. Porot varmaan päätyivät kuvausryhmän kanttiiniin.

Olen pitkän jaakopinpainin jälkeen hiljalleen kasvamassa myöntämään, että ihminen saattaa pystyä elämään pelkkien kasvisten varassa. Monet elintarvikkeet itse asiassa ovat tarkemmin katsottuna vegaanisia. Ruisleivät, marjakiisselit, vihreät salaatit, ranskanperunat… Niitä vain ei tulla mainostaneeksi eläinvapaina elintarvikkeina.

Rohkaistuin eilen laittamaan vegaanisen ruokalajin. En oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, mutta työnimenä on toistaiseksi vegaanipata. Mieheni kutsuu papupöppöksi omaa versiotaan, joka sisältää pitkän liotuksen ja keittoajan vaativia kikherneitä.

Mutta minä en halunnut käyttää kahta päivää yhden aterian valmistamiseen vaan valitsin nopeammat ainekset. Aloitin kiehauttamalla sipulisilppua ison kattilan pohjalla. Vihaan öljyssä paistamista, koska se aina ruiskahtaa silmilleni, joten aloitan useimmat ruuat ilman öljyä. Sipulien kuumennuttua lisäsin vähän tomaattipyrettä. Käänsin selkäni keitokselle, joka saman tien paloi hieman pohjaan. Sain karstat raavittua irti, ja jatkoin lisäämällä soijapaloja, huuhdeltuja punaisia linssejä (joista osa karkasi tiskialtaaseen), kidneypapuja chilikastikkeessa ja valkosipulilla maustetun Pirkka-pastakastikkeen (johon oli muilutettu inhottavaa oliiviöljyä). En sitten enää lisännyt tuoretta valkosipulia, koska leipäkoneessa oli jo pyörimässä valkosipulileipä.

Vettä meni lähemmäs litra.  Mausteeksi laitoin kasvisliemikuution, pippuriseosta, pizzamaustetta, currya, paprikajauhetta ja cajunmaustetta. Annoin pöperön kiehua hiljalleen noin tunnin, jotta linssit ja soijat olivat varmasti pehmenneet. Suurustin ruokaa kylmään veteen sekoitetuilla vehnäjauhoilla. Tykkään kastikkeista, joissa kauha melkein pysyy pystyssä. Lisäkkeeksi höyrytin kuoriperunat.

Kutsuin täysiverisen lihansyöjäystävättäreni testaamaan ateriaa. Hämmästyksekseni hän totesi tuotoksen olevan jopa parempaa kuin aiemmin usein tarjoamani chili con carne! (Olikohan tämä luottamus- vai epäluottamuslause?) Erityisesti ihastelimme soijapalojen veikeää rakennetta: kuin naudanlihakimpaleita ilman lihassäierakennetta. Olen tähän asti suhtautunut epäilevästi soijatuotteisiin, kun niissä voi olla niitä geenejä…

Kaiken kaikkiaan ruoka oli myönteinen yllätys, ja söimme liikaa kuten mitä tahansa liharuokaa vanhaan hyvään aikaan. Kotitekoinen hapankaalikin sopi kastikkeen kanssa loistavasti. Raaka-aineiden hinta ja riittoisuus yllätti myös positiivisesti: yhden valtavan annoksen hinta ei käyttämistäni puolivalmisteista huolimatta ole kahta euroakaan. Tätä uskallan kokeilla toistekin.

Testiryhmä on tosin lievästi huolestunut papuruokien vaikutuksesta etenkin asunnon pienilmastoon.

Kulutin tänä iltana kaksi ja puoli tuntia mitä hyödyllisimmällä tavalla: Jyväskylän sinfoniaorkesterin  erikoiskonsertissa ”Hyytävää piinaa”. Alkajaisiksi vieraileva kapellimestari Krzysztof Dobosiewicz kärrättiin Hannibal-maskissa ja pakkopaidassa lavalle, ja pian alkoi poliisien veri lentää. Myös soittajat oli maskeerattu ja tupeerattu dramaattisesti, ja jotkut heistä nilkuttivat lystikkäästi esiin. Nuottitelineissä roikkui tietysti seittiä, ja valuvat kynttilät lepattivat ja kärysivät korkeissa kyntteliköissä. Savukone ja koko valopatteristo olivat käytössä. Vain soittimet näyttivät normaaleilta.

Ohjelmassa oli musiikkia eräistä kuuluisimmista kauhuelokuvista. Kaikkia kappaleita en kyllä tunnistanut ennestään, ja putosin ennen pitkää haltioissani käsiohjelmastakin. Amatöörikuuntelijana osaan sanoa vain, että hyvältä kuulosti soitanto, vaikka olimmekin teatterissa emmekä konserttitalossa. Upeita olivat etenkin Psykon puukotuskirskunat sekä Twin Peaksin ja Halloweenin teemat ison orkesterin tulkitsemina. Draculasta tuttu Vampire Hunters nousi kuitenkin suosikikseni. Se kuulosti JUST siltä kuin elokuvassakin

Katsomo oli yllättäen melkein täynnä koululaisryhmiä. Ilmeisesti kauhuelokuvien musiikki on sopiva houkutin saada teinit(kin) tutustumaan sinfoniaorkesterin taitoihin – ellei sitten halloween sinällään kuulu uusiin opetussuunnitelmiin. Tosin collegehousupojat häipyivät kyllästyneinä konsertista jo väliajalla. Näin heiltä jäi näkemättä loistava loppuhuipennus, jossa käyteltiin kodikkaita keittiö- ja metsätyövälineitä. Mystisen metsätyömiehen sydäntäni lämmitti tämä kohtaus. Vaikka Husqvarnasta puuttui teräketju, pakokaasua ja ääntä riitti. Myös tutun näköinen Fiskarsin kirves viuhui vinhasti, ja yleisö paukutti haltioissaan kätensä vereslihalle.

Tästä se halloweentunnelma alkaa…

PS Neljän euron suklaaleivokset olivat nameja, mutta jäävesi loppui kesken.

Tänään juhlitaan autotonta päivää ympäri maan. Tikkareita ja bussilippuja jaetaan, on arvontaa ja kansaa valistavaa tietokilpailua. Aiempina vuosina Jyväskylässä on ollut enemmänkin hässäkkää keuhkojen tilavuuden mittauksesta alkaen, nyt Vapaudenkadulla ei ollut mitään toimintaa. Sen sijaan kaupunginkirjastolla oli laadukas Pyöräilynedistämisseminaari, jota seurasin parin tunnin ajan.

http://www.jyps.info/index.php?option=com_content&view=category&layout=blog&id=84&Itemid=86

Tilaisuuden parasta antia oli  värikkäästi kuvitettu Jyväskylän Pyöräilyseuran porukan matkakertomus reissusta Tanskaan, Hollantiin ja pariin muuhun Keski-Euroopan maahan. Tietysti pyörillä. Kaihoisina katselimme valokuvia ja videopätkiä  paratiisimaisen väljiltä, tasaisilta ja turvallisilta reiteiltä, jotka on usein rakennettu kauas niin autoliikenteestä kuin jalkakäytävästäkin. Pyöräilijät pystyvät järjestelyjen ansiosta ajamaan reipasta vauhtia eivätkä koe välttämättömäksi suojata päätään styroksikuupalla, jota meillä taas laki velvoittaa käyttämään, koska pyörän selkään noustuaan ihminen on liikenteessä lähinnä yliajettava haittaeläin. Hyvin toimivilla väylillä pystytään kuljettamaan hyvin raskaitakin kuormapyöriä, jollaisia Suomessa tuskin tunnetaankaan. Niissä on vankat tavaratelineet, jotka kestävät muutakin kuin aliravitun kuusivuotiaan painon, ja jopa nojatuolin kokoinen kuljetuskori.

Reunakivetyksiä ei ole haittaamassa risteyksien ylittämistä, ja punainen tai sininen asvaltti osoittaa selkeästi pyöräkaistat ja -taskut jopa liikenneympyrässä. Parhaimmillaan pyöräilyreittien liikennevaloille on 20 km/h ajavia varten ohjelmoitu jopa vihreä aalto; toisaalla taas katuun on upotettu liiketunnistimia, ja vaarallisemmissa paikoissa risteystä edeltävät hassut hidastelaineet. Kaupunkien keskustoissa on runsaasti pysäköintitilaa, ja jopa junissa ja linja-autopysäkeillä näkyi pyörätelineitä. Mikä ihmeellisintä, monissa paikoissa pyöräilijällä on risteyksessä etuajo-oikeus! Suomen oloissa pyöräilijää ei väistä kukaan, olipa risteys millainen tahansa.

Vertailun vuoksi näimme materiaalia myös Jyväskylän barbaarisista ratkaisuista. Hengenvaaralliset tunnelit ja jyrkästi mutkittelevat reitit ovat selvästi rakennusvaiheessaan vaatineet kieroutunutta mielikuvitusta. Epäilen tieinsinööreillä olevan kavereita kiviveistämöillä, siihen malliin rotvalleihin reunoja rakennellaan. Yleisöä alkoi jo naurattaa, kun kuvausajoneuvo seikkaili kohti Vaajakoskea sanomalehden levyistä ”kevyen liikenteen väylää” pitkin. Kameran tärinä ja pyörän kolina olivat erittäin autenttiset ja toivat elävästi mieleen omat retket sille puolelle kaupunkia. Ei ihme, ettei reitillä ole ruuhkaa…

Kaikkiaan esitys oli hyvin valaiseva. Ei ollut tullut mieleenikään, että jossakin pyöräily saatettaisiin kaupunkisuunnittelussa asettaa peltilehmien edelle. Odotan pinna kireällä mutta toiveikkaana, että tännekin saataisiin järkeviä ratkaisuja…

Huomasiko kukaan, että elintarvikeala on lakkoillut monta viikkoa? Ovatko liha- ja einestiskin ammottavat aukot aiheuttaneet protestiaaltoa tai purnausta? Missä ovat nyt kasvisruokapäivän äänekkäät vastustajat? Näin rauhallisesti kansa alistuu kasvissyöntiin, kun se vain naamioidaan työtaistelutoimenpiteeksi! Kunpa joku laatisi pikkuisen tilaston lihankulutuksen kehityksestä tänä keväänä.

Henkilökohtaisesti  kasvissyönti on tuottanut myös odottamattomia vastoinkäymisiä. Tilasin erään kokouksen yhteydessä salaatin, leipiä ja jälkiruoan opiskelijoidenkin suosimassa ravitsemusliikkeessä Yläkaupungissa. Mikään aterian osa ei ollut herkullinen, ja kotiin viemisiksi sain ruokamyrkytystä vastaavat oireet muutaman päivän ajaksi. Saatoin vain arvuutella, missä ainesosassa Stafylococcus aureus mahtoi luurata, kun kaikki annokset olivat käsin näpertelyä vaativia.

Kuten aiemmin lihasaarnassani mainitsin, lakkasin joulun alla syömästä sikaa. Nyt viikon sisällä minut on kuitenkin kahdesti harhautettu syömään kärsäkästä.  Ensimmäinen tapaus sattui em. ravintolassa: tilasin riistapastan, kun ajattelin saksanhirven olevan melko onnellinen eläin jossain puistossa kirmaamassa, ehkä. Ruokalistassa ei mitenkään varoitettu, että annos sisältää sianlihaa. Järkytykseni oli kohtalainen, kun rasvaisten, pehmeiden makaronien ja peurankikkareiden seassa pyöri pekonipaloja. Seuralaiseni valistivat, että poronkäristykseen ilman muuta kuuluukin sianläskiä. (Ei kyllä minun reseptilläni. Enkä tilannut poronkäristystä.) Suklaakakkupala onneksi pyyhki ikävän jälkimaun mennessään. Enkä saanut myrkytysoireita. Mutta harmitti loppupäivän, etten tilannut savusiikapastaa siksi, että kuvittelin sen olevan suolaista!

No eilen sitten olin varamiehenä erään lautakunnan kokouksessa. Otin hätäisesti teetä ja täytetyn sämpylän, ja liian myöhään huomasin vaaleanpunaisen sian kurkistelevan sämpylän välistä. Toisella tarjottimella olisikin ollut juusto-kasvistäytteinen vaihtoehto, mutta olisi ollut turhan kiusallista ujuttaa valitsemani tuote takaisin. Kaltaiseni puusilmän varalta kannattaisi tarjoilujen viereen laittaa seloste ”sisältää kuolleita eläimiä”. Söin sikasiivut kuitenkin, mutta vannon, etten nauttinut niistä yhtään.

Opinpahan tästä, ettei suuhunsa kannata työntää mitään, mitä ei ole itse alusta asti valinnut ja valmistanut.

PS Syön edelleen siipikarjaa aamuleivän päällä

Käytän paikallisliikennettä niin harvoin, että kymmenen matkan kortista oli vielä neljä käyttämättä, kun vuoden voimassaoloaika alkoi täyttyä. Niin sitten ajelin huvikseni ympäri kaupunkia parina päivänä. Autot eivät – Jyväskylän Liikenteen hinnoilla – olleet täysiä, hyvä jos puolillaan. Pisti miettimään, ketkä täällä käyttävät julkista liikennettä. Ilmeisesti matkustajat ovat enimmäkseen ihmisiä, joilla ei vielä tai enää ole ajokorttia tai varaa yksityisautoiluun. Henkilöautojen ruuhkista päätellen linja-autoon ei kovin mielellään nousta, jos on mahdollisuus päästä mukavammin ovelta ovelle ylhäisessä yksinäisyydessään. Ja kieltämättä linja-autossa meno on joskus hieman… levotonta. Kiroilevia siilitukkia, estottomasti ilakoivia turisteja, itsekseen höpiseviä avohoidokkeja – ja tietysti mukana kärryillä ovat kanta-asiakkaat: virtsanhajuiset pummit, jotka onneksi enimmäkseen jurottavat omissa oloissaan kerjäämättä euroa ”linja-autolippuun” tai tappelevat keskenään.

Parille huviajelulle otin mukaan myös koirani. Se nauttii matkustamisesta ja kinuaa ylipäätään mihin tahansa ohimenevään linja-autoon.  Nyt se sai pärrätä kyllikseen, eivätkä muut matkustajat olleet moksiskaan rauhallisesta saksanpaimenkoirasta. Mutta yritäpä samaa Tampereella. Siellä ei elukoilla ole asiaa nysseen, kun ne kai veisivät liikaa tilaa. Kuulemma sylikoiran saattaa saada muilutettua saranapuolelta kyytiin, jos kuski sattuu olemaan hyvällä tuulella. TKL:n autot ovat pääsääntöisesti tupaten täynnä, ja tungosta ei ainakaan helpota ilmainen lastenvaunukuljetus. Siellä siis vaunujen lykkääjäkin pääsee autoon ilmaiseksi. Samaa ehdotettiin taannoin Jyväskylässä. Turhaan: perusteluna oli, että sittenhän ihmiset ilmaisen ajelun toivossa alkavat huvikseen kuljettaa mukanaan lastenvaunuja! Haloo… Jonkun pitäisi ihan oikeasti tehdä laskelmat, paljonko hintojen, etenkin kertamaksun, kohtuullistaminen lisäisi matkustajamääriä. Ehkä siihen joukkoon mahtuisi jo muutamat lastenvaunutkin?

Eläinoikeusaktivistit räjäyttivät kansakunnan tajuntaan suomalaisten kettutarhojen epäkohtia salaa kuvatuilla videoilla. Tämä on juuri oikea menettelytapa. Shokkiefektillä saadaan suurten joukkojen huomio heräämään, ja skandaalinkäry lemahtaa viattomasta pikku Suomesta ympäri turkiksia kuluttavaa maailmaa.

1 100:sta kettutarhasta ratsattiin muutama prosentti. Ovatko dokumentoidut tapaukset jäävuoren huippu vai poikkeuksellisia ääri-ilmiöitä? En oikeastaan edes halua tietää, millainen ihmistyyppi pystyy kylmän rauhallisesti katsomaan kasvattiensa kärsimyksiä. Minulta on turha odottaa myötätuntoa tälle(kään) väestöryhmälle. Turkistarhaus on alasajettava mahdollisimman pian. Ellei alaa yksiselitteisesti uskalleta kieltää, tarhauksesta on tehtävä kiristetyin laatuvaatimuksin niin jumalattoman kallista, ettei sitä pysty enää harjoittamaan.  Kasvattakoot saatanat sitten vaikka ruukkusalaatteja keskitysleireissään. Ja kortistoonkin mahtuu, siellähän kaikki muutkin jo ovat.

Olen taas katsellut dokumentteja. Ihan hävettää tuijottaa friikkisirkuksen toinen toistaan kummallisempia tähtiä. Mieleenpainuvimpia ovat olleet sairaalloisen ylipainoiset nautiskelijat ja toisaalta aliravitut itsensäkiduttajat. Läheisriippuvainen äiti yrittää syöttää pelikoneeseen takertuvan teinipoikansa hengiltä. Anorektikko äkkäilee ja vastustaa hyvää tarkoittavia hoitotoimenpiteitä. Mielenterveysongelmista anoreksiassa on suurin kuolleisuus… mutta ei tuo monisatakiloisuuskaan täyspäisen touhulta vaikuta. Eikä sekään ihan tervettä ole, että ihmiset poistattavat mahalaukkunsa, koska eivät halua vähentää syömistään. Kas kun eivät samantien teetä toista peräreikää itselleen. Tyhjenisi suoli nopeammin.

Elopainon vaiheilla riehuu uusi luokkasota. Ylipainoisista on tehty kasvoton, muodoton massa, joka tukahduttaa julkisen terveydenhuollon ja kantaa pehmeillä harteillaan koko maailman syntejä. Personal trainerin kanssa harjoittelevat huippusuorittajat ja kiinteät besserwisserit syyllistävät laiskoja ja vastuuttomia luusereita heikosta elämänhallinnasta. Ylipaino on stigma, johon liitetään tyhmyys, velttous, ahneus sekä muut kuolemansynnit ja varmaan epähygieenisyyskin. (Kaikkein pulskimmat amerikkalaiset eivät ylty omaan ahteriinsa vaan tarvitsevat hoitajan ja vaipat. Isot vaipat.)

Jako kahteen tapahtuu jo peruskoulussa, jossa kauniit ja rohkeat keskittyvät fyysiseen hyvinvointiinsa. Heillä on loistava tulevaisuus, he saavat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Ja sitten ne toiset laahustavat maha ja takapuoli roikkuen kohti ennenaikaista hautaansa yksin tai toisten kaltaisiensa seurassa. Teinien keskipaino nousee hämmästyttävää vauhtia, ja kyllä sen huomaa jo katukuvassakin. Vaateteollisuus on joutunut muuttamaan vaatekokojen mittasuhteita, koska naisten vyötäröt ovat käyneet paksummiksi. Keskivartalolihavuus korreloi jännästi sydäntautien kanssa. Ärsyttää ja melkein säälittää, kun nuoret lutkuttavat energiajuomia ja pirtelöitä kellon ympäri. Suussa lätisee koko ajan pientä välipalaa. Mopolla ja linja-autolla kuljetaan lyhimmätkin matkat, ja tärkein harrastusympäristö on sosiaalinen media kotisohvalta käsin. Voivatko he kaikki todella olla tietämättömiä huonojen elämäntapojen seurauksista – vaiko vain typeriä?

Itse olen ollut kouluikäisestä asti ylipainoinen. Tästä puhuttiin aikanaan kouluterveydenhoitajan vastaanotolla ja sen ulkopuolellakin, mutta laihtumista ei vain tapahtunut. Tuohon aikaan ei energiajuomista ollut kuultukaan, ja limsaa ja makeisia nautin hyvin harvoin. Ravitseva kotiruoka se oli syypää vähäisen liikunnan ohella. Ennusteeni oli varmaankin aika synkkä. Mutta onneksi kehityskulku kääntyi: 14-vuotiaana sain koiran, joka avasi oven ulkoilulle. Ja liikunta muuttui yhä miellyttävämmäksi, kun kaverien kanssa alettiin harrastaa sulkapalloa, uintia ja kuntosalilla käyntiä. Nämä kaikki ovat edelleen agendassa.

Välillä olen ollut enemmän läski, välillä vähän vähemmän, mutta edelleenkin minun pitäisi painaa 5 – 10 kiloa vähemmän mahtuakseni normaalin raameihin. Talia ruumiista on kolmannes, ja se on jakautunut ns. päärynämäisesti. (Onneksi ei sentään rypälemäisesti.) Ravitsemustiedon tai liikunnan puutteesta tämä ikävä tosiasia ei ole kiinni. Vuonna 2006 laihdutin 15 kg, mutta siitä on kolmannes tullut takaisin. Ruumiini vain sinnikkäästi palaa lihomis- ja laihtumiskausien jälkeen samaan painoon, johon se parikymppisenä vakiintui. Veikkaan, että ihannemittoihin pääsisin vain kokovartalorasvaimulla

Pointti? Ylipaino ei ole pelkkää läskiä. Se on tietämättömyyttä, vaihtoehtojen puutetta, yksinäisyyttä ja joskus mielenterveysongelmiakin. Harva ryhtyy tarkoituksella tavoittelemaan painonnoston henkilökohtaista ennätystä. Taustalla oleviin syihin pitäisi tarttua, ennen kuin leimataan jokainen pullukka epäonnistujaksi. Keskeinen syy painonhallinnan ongelmiin on se, että nykyisenlainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa taantumankin aikana useimmille ihmisille liian mukavan elämäntyylin. Muutamilla yksinkertaisilla päätöksillä tilannetta voisi korjata: Mojovat haittaverot niille elintarvikkeille, joiden on todistettu aiheuttavan terveyshaittoja. Monipuolisia liikuntapalveluja kaikkien ulottuville kohtuuhintaan. Yksityisauton käytöstä on tehtävä niin epäkäytännöllistä ja kallista, että ihmiset luonnostaan valitsevat jonkin rasittavamman liikkumismuodon. Myös epävirallisten kanavien kautta on tarjolla motivaatiota kohti terveempää elämää. Laihdutuskampanjoista nerokkaimpia on tämä tuore hyväntekeväisyystempaus, jossa anonyymi rahoittaja ”ostaa laihdutettuja kiloja” ja lahjoittaa rahat Nepalin opettajankoulutukseen!

http://www.ktl.fi/portal/suomi/yhteistyoprojektit/laskilla_lukutaitoa/